Mulle tulee usein tämmönen olo. Ei liene mitenkään epänormaalia? Nyt on taas semmoinen, että haluaisin rahaa, haluaisin päästä rannalle ruskettumaan, hyvää ruokaa, jätskiä, seurustella, Kuopioon, baariin, mökille, navettaan, kavereiden luo, ihan minne vaan kunhan jonnekin, kunhan jotakin ja kunhan joku. HALUAN!
Mutta niinhän se on, ettei elämä ihan niin mene. Tosin joskus tuntuu, että ne älyttömimmätkin toiveet on toteutunu ja sitten on oltu vähän aikaa ihan ihmeissään, että mitäs nyt tapahtuu. Välillä musta tuntuu, että elän jotain myöhäistä teini-ikää, jota en saanut kokea silloin yläasteella ollessani arka naapurintyttö, joka yritti olla näkymätön, kun luokan teinikuningattaret purjehti ohi. Se teini-ikä, kun oli ihastumisia, mutta ei ikinä uskaltanut tehdä mitään niiden eteen, koska olisi voinut joutua nolatuksi ja sitten ois koko maailma kaatunu.
Sitten myöhemmin (nyt) sitä uskaltaa ja kokeilee, mutta jokin menee pieleen ja toinen osapuoli ei tule vastaan tai juoksee karkuun. Tai ei laita viestiä numeroon, jonka sai lapulla, mutta se on jo unohdettu! Se on niin totta, että tunnun kaipaavan jännitystä mun tylsään elämään vähän väliä, eikä pelkästään jännitystä vaan myös hellyyttä. Sitä paitsi ihastuminen on ihanaa! Toisaalta miks siitä pitäis tuntee syyllisyyttä, että haluaa rakastua tai ihastua?
Kerran seurustelin vakavasti, mutta se päättyi eroon kolmen kuukauden jälkeen. Minun rakkaus jäi, toisen hiipui pois. Se kokemus opetti toisaalta minulle itsestäni jotain ja olen tyytyväinen oppiessani myös itsestäni uutta. Ei ole järkeä jäädä miettimään ja vaivaamaan päätä sillä, mikä meni vikaan, jos teki kaiken mielestään oikein. Aina ei natsaa ja siitä on päästy jo hyvin yli.
Mutta välillä rupee rassaamaan omaa päätäkin jo se ainainen etsiminen, jolle ei tunnu näkyvän loppua. Äiti kertoi joskus eräästä 80-vuotiaasta mummelista, joka haikaili ensirakastettunsa perään. Olisi halunnut vielä nähdä ja ottaa yhteyttä, mitä hänelle nykyään kuuluu (tai onko vielä edes elossa). Kuulostaa toki romanttiselta, mutta minä tokaisin tuskastuneena: EIKÖ SE SILLOINKAAN LOPU? Pitääkö mun riiata jotain vanhaa ukkia vielä vanhainkodissakin?! Niin ei se varmaan ikinä lopu.
Tervetuloa nunnaluostariin hyvät leidit! Täältä löydätte sisäisen rauhanne ilman miehiä!
Kuitenki rupeis vaan tekemään mieli munkkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti