Tarviiko aina valittaa?

KLIK

Valivalivali. Valittajat valittaa.


Nyt on pakko avautua, koska tuntuu, että negatiivisuutta tulee välillä joka tuutista. Olen itse yleensä positiivinen ihminen ja yritän katsoa myös elämää positiivisuuden kautta. Toki minuakin joskus ärsyttää ja harmittaa ja saatan sen purkaa esimerkiksi ystävilleni tai joskus myös täällä blogissa. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että jokaisesta pikku asiasta täytyy valittaa tai yrittää nälviä ja väheksyä erilaisia asioita, jotka muiden mielestä olisivat ilon aiheita. Ei tietenkään kaikista asioista tarvitse pitää tai mielistellä muita, mutta mielestäni omaa puhettaan voisi hieman miettiä ennen kuin päästää valloilleen ajatuksiaan niitä sen kummempaa miettimättä.

Tiedän eräitä ihmisiä, joista huomaa tällaisen valittamisen kierteen. Pikku asioista valitetaan, negatiivisuutta korostetaan ja keskitytään niihin vikoihin enemmän kuin siihen, että antaisi asian olla tai miettisi jotain positiivista. Itse en ymmärrä pessimistisyyttä, koska mitä iloa siinä on, että vääntää joka asiasta negatiivisen tai ajattelee aina pahinta? Onko pessimistisyys realismia? Ei minun mielestäni. Kuulin vähän aikaa sitten radiosta tutkimuksesta, jonka mukaan aivot havaitsevat negatiivisuuden herkemmin kuin positiivisuuden. Negatiivisuus jää muhimaan mieleemme ja jatkuva valittaminen myös tarttuu ihmisestä toiseen. Negatiivisuus myös vahingoittaa aivoja ja tyhmentää ihmistä. En minä ainakaan halua aivoistani mössöä! Mieluummin keskityn iloisiin asioihin ja iloisiin ihmisiin kuin kuuntelisin jatkuvaa valitusta asioista, joilla ei ole oikeasti mitään merkitystä.

Olen huomannut myös esimerkiksi sosiaalisesta mediasta sen, että jotkin ihmiset vähättelevät toisten ilon aiheita. Päivityksiä tulee omista arjen askareista ja mielipiteitä erilaisista asioista, onnistumisen kokemuksista ja pienistä ilon aiheista, joita halutaan jakaa ystävilleen kuten normaalissa kanssakäymisessä. Ne asiat ovat kuitenkin kirjoittajien omia ajatuksia ja ilon aiheita, joita ei mielestäni pitäisi mennä tyrmäämään. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta joskus mielipiteet voisi pitää myös itsellään. Joillekin tietynlaiset päivitykset ja asiat eivät mene sinne positiiviselle puolelle vaan ärsytys luikertelee mieleen ja hetken mielijohteesta kommenttia voikin tulla ilman sitä suodatinta. Sosiaalinen media antaa ihmisille tietyn anonyymiteetin, vaikka esimerkiksi Facebookissakin ollaan omalla nimellään, mutta ei kuitenkaan kasvokkain. Monella ei välttämättä olisikaan pokkaa mennä sanomaan toiselle, ettei jaksa lukea toisen heräämistavoista, jatkuvista kokkailuista tai lenkille lähdöistä. Onneksi Facebookissakin on helppo painaa nappia, jolloin ei saa niiltä tietyiltä ihmisiltä niitä päivityksiä. ;) Ja jos on oikeasti aikaa ja energiaa tuhlata ajatuksiaan negatiivisuuteen niin eikö sitä samaa energiaa voisi mieluummin käyttää johonkin muuhun? Itse ainakin siivoan perusteellisesti ärsyyntyneenä. Se energia tuleekin silloin hyötykäyttöön. :)

Miksi siis tuhlata energiaa negatiivisuuteen kun sitä voisi käyttää positiivisuuteen?

KLIK

Aivot halkee !

Mitä mietin?

Opiskelua, tulevaisuutta, opinnäytetyötä, tulevaa asuinpaikkaa, opintosuunnitelmaa, tätä hetkeä, ystävyyttä, luottamusta, hyväuskoisuuttä ja ihmisiä, jotka käyttävät sitä omaksi hyödykseen. Suurin piirtein noita kaikkia sekaisin. Ja ärsytyksen aiheitakin riittää.

Päällimmäisenä mielessä on ollut opiskelu ja viimeinen vuosi. Ajatukseni ovat neljän vuoden aikana muuttuneet ja mielestäni olen kasvanut henkisesti (ja muutenkin valitettavasti) näiden vuosien aikana hyvin paljon. Neljä vuotta sitten olin suorittamassa viimeisimpiä kursseja lukion penkillä ja juuri kirjoittanut viimeisimmissä ylioppilaskirjoituksissa. Stressi oli kova ja huoli valmistumisesta käsillä. Kovasti töitä tehdessä lakki kuitenkin tuli päähän ja uusi elämä oli edessä. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olo oli kuin olisi seissyt maailman huipulla. Valintoja oli edessä ja uusia muutoksia: Uuden opiskelupaikan saaminen, kotoa poismuutto ja uusiin ihmisiin tutustuminen. Odotukset olivat korkealla.

Mission Impossible

Olen aina asettanut itselleni tietynlaisia "aikarajoja", jotka ovat liittyneet esimerkiksi valmistumiseen, parisuhteeseen, lapsiin, vanhenemiseen sekä erilaisiin elämänvaiheisiin. Lukiossa olin varma, etten valmistu kolmessa vuodessa ja että joutuisin suorittamaan sen neljässä vuodessa muista myöhässä. Ylioppilaskokeet kuitenkin menivät hyvin ja olin itse tyytyväinen tuloksiin, jotka sain. Kurssit tuli suoritettua oikeassa ajassa ja lakki oli päässä oikeaan aikaan muiden kanssa. Parisuhteen rajat ovat uloittuneet esimerkiksi suhteen kestoon ja sen ajankohtaan.

Siinä onkin tavoitetta mulle!

Nyt olen uudestaan samassa tilanteessa, kuitenkin toivottavasti hieman aikuistuneempi. Valmistuminen on lähellä, koska aikaisemmin minun olisi pitänyt valmistua tänä keväänä. Valmistuminen kuitenkin siirtyy syksylle, jolloin saan lisäaikaa opintoihini eikä minulla tule kiire opintojeni kanssa. Siirtoon ovat vaikuttaneet henkilökohtaiset syyt, jotka ovat olleet stressi ja kiire opinnäytetyön kanssa. Toki kaikilla muillakin se kiire on, mutta joskus on kuitenkin ajateltava itseään eikä verrata muihin. Oma elämäntilanne on kuitenkin aina oma eikä kaikilla välttämättä ole samoja asioita mielen päällä.

Välillä se tuntuu tältä.

Aluksi makustellessani valmistumisen siirtämistä olin osittain pettynyt itseeni ja siihen, etten ole pystynyt hoitamaan asioitani niin, että valmistuisin muiden mukana ja elämä menisi eteenpäin "oikeanlaisessa" syklissä. Myöhemmin ymmärsin kuitenkin, että elän tätä elämää itseäni varten enkä kenellekään muulle. Päätän itse omista teoistani ja kannan niistä vastuuni. Se, että minä valmistun myöhemmin ei vaikuta kenenkään muun elämään tai ajatuksiin. Tai ainakaan pitäisi. Nyt olen jo tottunut ajatukseen ja se myös helpotti elämäntilannettani ja selvitti ajatuksiani. Tuleva kesä siis menee opinnäytetyön parissa ja syksyllä tavoitteena on valmistua sekä löytää töitä mieluusti omalta alalta, mutta myös muun alan työt käyvät.

Itseään ei pidä vetää piippuun.

Tekstin alussa kerroin myös ärsytyksen aiheista. Tällä hetkellä eniten ärsyttää se, miten ihmiset puuttuvat elämääni niin, etten itse saisi tehdä päätöksiä. Välillä tuntuu myös, että minulta odotetaan paljon ja odotuksia kasataan päälleni entisten lisäksi. Kesätöitä pitäisi hakea ja rahaa saada jostakin, mutta päällimmäisenä pitäisi kuitenkin ensin hoitaa koulu. Tätä ei kuitenkaan ihan jokainen ymmärrä. Varsinkaan ihmiset, jotka eivät ole käyneet samaa koulutusta tai samantasoista sellaista. Mielestäni sellainen ihminen ei välttämättä ymmärrä sitä työmäärää, mitä koulussa on ja mitä kaikkea pitäisi tehdä. Vaikka kuinka yrittäisi selittää ja selventää omaa stressin määrää niin ei. Selitystä riittää ja ratkaisu on joka asiaan. Mieluusti kyllä luovuttaisin elämäni jollekin muulle välillä!

 
Ärsytyksen purkautuma.